Heimopäällikkö Josephia kanavoinut John Cali
6.7.2010
Vapaasti suomentanut Pirjo Laine
John Cali:
Viime viikolla sain luettua upean ja mieltä ylentävän kirja nimeltään "Heart to Heart", mistä otin otsikon tämän viikon uutiskirjeen artikkeliin.
Kuten voi kuvitella, tämä kirja on Pean työstä eläinten kanssa. Hän ei ole ainoastaan lahjakas eläinkommunikoija, vaan myös upea kirjoittaja.
Lämminsydämisellä tavallaan hän saa vuorotellen nauramaan ja itkemään, kun hän kertoo ihmisten auttamisesta ympäri maailmaa löytämään kadotettuja lemmikkejä. Pea "konsultoi" myös ongelmallisia eläimiä ja kommunikoi kuolleiden eläinten hengen kanssa.
Hänen tarinansa ovat mukaansa tempaavia ja mieltä ylentäviä - ja joskus surullisia, kun eläinperheemme harvoin elää meitä vanhemmaksi. Pea antaa meille täysin uutta kiitollisuutta ja rakkautta niitä eläimiä kohtaan, joiden kanssa jaamme tämän planeetan. Hän yhdistyy meihin sydämestä sydämeen.
Koska olen "tien päällä" tällä viikolla, julkaisemme uudestaan yhden omista eläintarinoistamme melkein viiden vuoden takaa. Se on nimeltään "Hans oli täällä". Toivottavasti pidätte siitä.
Jos rakastat eläimiä, rakastat tätä tositarinaa. Tiedän sen olevan totta, koska se tapahtui minulle.
Hans oli täällä
Vuonna 1992 muutamat perheeni jäsenet Kaliforniasta antoivat sisarelleni ja hänen miehelleen, Christinelle ja Dickille, kääpiösnautserin pennun. Dick ja Christine antoivat sille nimeksi Hans ja rakastimme sitä yhtä paljon kuin ihmisperheemme jäseniä.
Kuten useimmat teistä luultavasti tietävät, Dick kuoli viime lokakuussa (2005) ja minä palasin New Yorkiin auttamaan Christineä omassa siirtymässään.
Parin päivää ennen palaamistani kotiin Wyomingiin heräsin klo 4.30 aamulla 10.1. (2006). Kun makasin miettien, nousisinko ylös vai jatkaisinko nukkumista, kuulin autonoven paiskauksen läheisen naapuritalon pihassa. Sitten kuulin Hansin kovan ja tutun haukkumisen olohuoneessa suoraan makuuhuoneeni alapuolella.
No, ajattelin, että sekin haukkuu vain, koska kuuli auton oven paiskauksen.
Sitten katsoin ajatuksissani uudestaan. Melkein tasan vuosi aiemmin, 17.1.2005, Hans oli kuollut! Olin paikalla, kun se kuoli, ja tuo päivä on pysyvästi piirtynyt muistiini.
Mutta tunsin tämän haukkumisen ja tunsin sen energian talossa. Mitä täällä tapahtui?
Seuraavana aamuna sanoin Christinelle: "Jotain kummallista tapahtui viime yönä. Hans oli täällä."
Niinpä päätin kysyä päällikkö Josephilta siitä.
Päällikkö Joseph
Ne teistä, jotka rakastatte eläimiä, kuten John, tiedätte, että eläinperheenne elää kuolemanverhon tuolla puolen, aivan kuin tekin.
Ne joita rakastatte - ovat ne sitten ihmisiä tai eläimiä fyysisessä muodossaan - eivät koskaan lähde luotanne. Niillä on usein halu auttaa teitä haudan takaa ja jatkaa teidän rakastamistanne. Siksi usein näette tai tunnette tai kuulette "haamuja", kuten niitä ehkä kutsuisitte.
Eläimet, erityisesti kotieläimenne (kuten niitä kutsutaan) - ja erityisesti koirat ja kissat - ovat useimmiten teidän opettajianne. Niillä on vain vähän opittavaa teiltä, mutta teillä on paljon opittavaa niiltä.
Kissat ja koirat eivät inkarnoidu (tai reinkarnoidu) samanlaisen "elämänsuunnitelman" kanssa kuin ihmiset.
Jos on yksi pääläksy, mikä lemmikeillänne on opetettavana teille, se on tämä: Elä hetkessä!
Ja tämä: Rakasta ehdottomasti.
Lemmikkinne löytävät iloa, intohimoa ja nautintoa fyysisen elämänsä joka hetkestä - silloinkin kun ne teistä näyttävät kärsivän jostain fyysisestä sairaudesta tai vammasta.
Lemmikeillä - ja kaikilla eläimillä itse asiassa - ei ole sairauden tai kuoleman pelkoa. Ja mikä tärkeintä, ne eivät pelkää elämää. Näin ne uppoutuvat fyysisen olemassaolon kaikkiin nautintoihin. Ja ne tekevät ilman epäröintiä ja syyllisyyttä.
Ne ovat täysin elossa joka hetki. Ei mikään huono roolimalli seurattavaksenne!
Eläimet eivät elä samojen tavoitesuunnitelmien mukaan kuin ihmiset. Niillä ei ole halua kontrolloida tai manipuloida kanssaolentojaan - ihmisiä tai eläimiä. Niiden aikomus on yksinkertaisesti elää vapaasti ja iloisesti.
Ne näkevät vain vähän eroa elämän ja kuoleman välillä.
Riippumatta siitä miten kamalalta (tai rauhalliselta) niiden siirtymä elämästä kuolemaan näyttää teistä, nuo siirtymät ovat aina helppoja ja vaivattomia niille.
Ja kun ne saapuvat "toiselle puolelle", ne jatkavat iloista, pirteää ja onnellista elämäänsä, heittäytyvät leikkien ja telmien.
Ne palaavat usein käymään luonanne. Kuten myös ihmisrakkaanne. Mutta useimmat teistä eivät ole avoimia, ainakaan täysin avoimia, sen tapahtumiseksi teille.
Silloin kun ette usko, ette voi nähdä. Usein sanotte: "Kun näen sen, uskon."
Mutta se tapahtuu aina toisinpäin
- kun uskotte sen, näette.
John uskoo tietysti kuoleman jälkeiseen elämään, kuten useimmat teistä. Mutta hän myös uskoo ja usein kokee, että "kuolleet" rakkaat - eläimet ja ihmiset - vierailevat hänen luonaan.
Kyse on vain värähtelystä. Jos uskotte, värähtelette positiivisesti. Ja silloin avaatte oven olennoille, jotka "toisella puolella" värähtelevät tuolla samalla korkealla tasolla.
Ette koskaan menetä niitä, joita rakastatte. Jos pysytte avoimina heille - eläville tai kuolleille - he lohduttavat teitä aina. Tunnette heidän läsnäolonsa, energiansa.
Ja tiedätte, että teitä rakastetaan.
-----------
En malttanut millään olla laittamatta tämän kirjoituksen yhteyteen kuvaa omasta Rakkaastani, johon mulla on todella Vahva Sydänyhteys..
Tämä hurmuri on vienyt sydämeni täysin ja hän tulee elämään siellä Ikuisesti ! <3
Tiedän, että Rakkautemme kautta saamme elää ikuisesti yhdessä, missä ikinä sitten olemmekin.
On totta se, mitä lemmikeistä ja heidän omistajistaan usein puhutaan: lemmikit ovat hyvin paljon omistajiensa kaltaisia! Ja sen myönnän omalla kohdallanikin, yhtä jukuripäisiä osataan olla, jos vain sille päälle satutaan!
Rakas karvatassuni on opettanut mulle jo monen moista mm. palautti takaisin pitkään kadottamani ilon ja nauramisen taidon, on opettanut kärsivällisyyttä itsepäisyytensä ja vahvan omatahtoisuutensa kautta, hetkessä elämistä ja juuri tuota Rakastamista ilman ehtoja,
PYYTEETTÖMÄN RAKKAUDEN TÄRKEYDEN JA MERKITYKSEN.
Sen oivalsin yks kerta, kun jälleen kerran yritin saada häntä istumaan sylissäni (ja hän kun ei todellakaan ole mikään ns. sylikissa) ja kun hän taas häippäsi siitä hyvin nopeasti pois, niin tavallisen pettymiseni ja tuskastumiseni sijaan yllättäen hyväksyinkin asian suuttumatta yhtään hänelle ja päästin hänet menemään ihan vapaasti.
Ymmärsin, että en voi häntä pakottaa olemaan sylissäni vain siksi, että minusta se on mukavaa ja kun tykkäisin niin rapsutella häntä. Oivalsin siinä samassa, että tässä tais olla nyt Pyyteettömän Rakkauden opetuksen paikka itselleni ja tunsin siinä onnistuneeni viimein, mieleni valtasi todella lämmin ja rakkaudellinen tunne!
ps. Kyllä karvaturrini tykkää syliinkin tulla ja olla silitettävänäkin, kunhan vain saa itse päättää ajankohdasta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti