Pamela Kribben tarina

Suomentanut Tapio Närhi


Hei!


Törmäsin oheiseen Pamela Kribben tarinaan netissä ja "kaivoin" myös sen suomennoksen (Tapio Närhi) esiin Pamelan/Jeshuan sivuilta .

Se kertoo hyvin niistä suurista vaikeuksista, mitä ns. tiedostava henkilökin voi tänä aikana kokea.

Pirjo Laine



PAMELA KRIBBE:

Oma tarinani


On kulunut lähes vuosi siitä, kun lähetin viimeisimmän uutiskirjeeni, ja tämä on ollut todella rankka vuosi. Kävin läpi hyvin intensiivisen ajanjakson, jossa koin sairautta, pelkoa ja masennusta. En työskennellyt ja tunsin melko pitkän aikaa olevani täysin eristäytynyt maailmasta. Jälkikäteen nähtynä tällä hyvin vaikealla siirtymäprosessilla oli tarkoituksensa, mutta siltä se ei todellakaan tuntunut silloin, kun kävin sitä läpi.

Tässä uutiskirjeessä kerron hieman enemmän läpikäymästäni prosessista, sillä uskon, että monet valotyöntekijät ympäri maailman ovat käymässä läpi vastaavaa. Meillä näyttää olevan suuren puhdistautumisen aika, ja vaikka puhdistumisprosessin aikana on vaikea säilyttää uskonsa, sillä on merkityksensä ja tarkoituksensa.

Joshua on kertonut minulle, että meidän on käytävä se läpi, sallittava itsemme käännettävän nurinniskoin, jotta todella ymmärtäisimme, mistä valotyössä on kyse. Yksi tämän prosessin hedelmistä on se, että siten meistä tulee paljon myötätuntoisempia opettajia.

Kun laskeudutte persoonallisuutenne pimeimpiin kolkkiin, kun sallitte pimeyden saapuvan tietoisuuteenne, teistä tulee nöyriä sanan oikeassa merkityksessä. Ymmärrätte sisältä käsin ihmisten tunnetilojen ja käyttäytymisen ääripäät.

Kaikki perusteet muiden tai jopa itsenne arvosteluun varisevat, kun todella kohtaatte oman pimeytenne. Vasta silloin tajuatte, että olette ennen kaikkea ihmisiä aivan kuin kaikki muutkin.
Ihmisinä olemme osallisena kaksinaisuuden maailmassa ja Maassa elämisen taito tarkoittaa tämän asian hyväksymistä ja jopa juhlimista pikemminkin kuin sen voittamista ja yläpuolelle nousemista.

Tämä voi kuulostaa omituiselta, sillä eikö meidän tällä kertaa odotettu siirtyvän kaksinaisuuden ulkopuolelle? Eikö henkisyydessä ole kyse juuri siitä? Uskon nyt, että on paljon parempi hyväksyä kaksinaisuus kuin haluta voittaa se.

Kaksinaisuuden voittamisen halu paljastaa kunnioituksen puutetta Maan todellisuutta kohtaan, pelkoa sille aidosti antautumisesta, ja hienoista halveksivaa asennetta ihmisiä kohtaan, jotka eivät "työstä itseään" henkisesti. Syyllistyin taatusti kaikkiin näihin kolmeen.

Mutta luulen, että se on ollut monien valotyöntekijöiden sudenkuoppa. Paradoksi on siinä, että kun kaksinaisuus hyväksytään aidosti sellaisena kuin asiat Maa-planeetalla ovat, ei enää kamppailla oman luonteensa kanssa, ja se voi olla sellainen helpotus, että tuntuu kuin olisi lopultakin siirtynyt kaksinaisuuden ulkopuolelle!


Tehtyäni paljon "sisäistä työtä" (regressioterapian, parantamisen, meditaation, kanavoinnin avulla) kuluneina kahdeksana vuonna, luulin ikään kuin tuntevani pimeät puoleni ja enemmän tai vähemmän ylittäneeni ne. No, siinä olin väärässä!

Minulta kului vuosi sen tajuamiseen, että on viisaampaa hyväksyä itseni pimeä puoli ja tehdä rauha sen kanssa kuin taistella sitä vastaan, sillä kamppailu vain pahensi sitä, kun taas sen hyväksyminen lopulta antoi minulle syvällisen helpotuksen tunteen ja tiedostin uudella tavalla elämän ihmeen.

Minulla prosessi alkoi keväällä 2009, kun kamppailin sitkeän mahatulehduksen kanssa (gastriitti), joka äityi yhä kivuliaammaksi. Kärsin erityisesti refluksitaudista, mikä aiheutti polttavaa tunnetta kurkkuun pitkin päivää ja yötä. Olin kokenut samoja ongelmia jo kaksi vuotta aikaisemmin, ja tiesin, että se johtui pääasiassa stressistä laajentuvan vastaanottotoimintani takia.

Vaikka pidin kovasti työstäni (työpajojen, julkisten kanavointien ja yksilöllisten konsultointien tarjoaminen), minussa oli paljon pelkoa ja epävarmuutta, mikä nousi pintaan joka kerta kun minun oli kanavoitava tai tehtävä tulkinta.

Pelkäsin naurunalaiseksi tulemista, etten tietäisi mitä puhua, etten saisi yhteyttä Joshuaan, lyhyesti sanoen pelkäsin hylätyksi tulemista. Tämä pelko ei kaikonnut, kun aloin pitää enemmän työpajoja ja konsultointeja, ja se aiheutti minulle paljon stressiä. Sen seurauksena vatsani viestitti minulle, että siinä oli liikaa sulateltavaa. En kuunnellut sitä pitkään aikaan.

Toukokuussa 2009 kipu yltyi lähes kestämättömäksi. Meni sairaalaan ja minulla diagnosoitiin gastriitti (mahatulehdus). Ottamani lääke ei auttanut eikä ankaralla dieetilläkään näyttänyt olevan mitään vaikutusta. Kesällä aloin pelätä fyysistä kipua enkä enää pystynyt nukkumaan hyvin.

Peruutin kaikki työpajat ja konsultoinnit, ja muutaman kuukauden kuluttua kipu laimeni. Vaiva ei kuitenkaan ollut ohi. Nyt pääongelmaksi tuli pelko. Koin voimakkaita pelkoja koko kehollani eikä niille ollut mitään selvää syytä. En enää tavannut monia ihmisiä, koska en työskennellyt, ja vatsani tuli paremmaksi, mutta silti pelko jäi jäljelle.


Aiemmin olin ollut paljon regressioterapiassa ja tiesin, että tämä selittämätön pelko saattaisi aivan hyvin johtua entisen elämän traumasta. Ollakseni rehellinen, luulin, että olin suureksi osaksi käsitellyt menneiden elämien traumat, mutta nyt huomasin, että vaikka trauman ymmärtää mielensä avulla, tunnepuolen arpien paranemiseen kuluu paljon aikaa.

Kanavoinnin ja yleisölle puhumisen pelkoni liittyi menneisiin elämiin, jolloin olin tehnyt jotain vastaavaa, ja minut oli sen takia hylätty ja minua oli jopa vainottu. Se, että tiesin tämän, ei kuitenkaan riittänyt häivyttämään pelkoa.

Päätin, että minun oli koettava se pelko, antaa sen ikään kuin mennä lävitseni. Mieheni Gerrit oli kokenut samanlaisia pelkoja kymmenisen vuotta sitten, ja hän oli huomannut, että kun hän sanoi "kyllä" noille peloille yhä uudestaan ja uudestaan, toivottaen ne tervetulleiksi osana sieluaan, joka halusi parantua, niistä tuli siedettävämpiä ja lopulta ne kaikkosivat.

Joshua on sanonut saman asian monissa kanavoinneissa, ja luin muutamia muita kirjoja, joissa pohjimmiltaan mainittiin sama juttu. Paljas tosiasia kuitenkin oli, etten voinut. Yksinkertaisesti en pystynyt hyväksymään pelkoa, koska se tuntui niin pahalta. En ollut koskaan aiemmin kokenut näin suurta pelkoa.

Se aiheutti kroonista hyperventilaatiota, ja unettomuus tuli yhä pahemmaksi syksyllä 2009. Lopulta tuskin enää nukuin lainkaan ja hereillä olemisen ja nukkumisen välinen ero hämärtyi. Todellisuuden havaitseminen vääristyi ja pelkäsin, ettei mieleni enää koskaan toimisi kunnolla.

Tulin myös hyvin masentuneeksi. Sielussani oli alakuloisuutta ja epäluottamusta elämään, minkä olin aina tiennyt siellä olevan, ikään kuin taustalla väijyen. Nyt se tuli piilopaikastaan ja ilmentyi mielen pimeänä tilana, jolloin suljin itseni täysin pois maailmasta.

Tunsin menettäneeni yhteyden mieheeni ja 8-vuotiaaseen tyttäreemme samoin kuin taivaallisiin oppaisiini Joshuaan ja Mariaan. Olin täysin yksin ja tunsin, ettei tässä maailmassa ollut minulle mitään paikkaa. Ajattelin, että minun oli kadottava, ja tunsin olevani täysin arvoton.

Laihduin hurjasti enkä päivisin periaatteessa tehnyt yhtään mitään. Aika meni uskomattoman hitaasti, ja yksi tunti näytti kestävän päivän. Pahinta oli se, etten talvikuukausina tuntenut yhtään mitään. Aiemmin olin ollut hyvin herkkätuntoinen, mutta nyt en näyttänyt kykenevän tuntemaan tunnetiloja kehossani.

Se oli hyvin kammottavaa, ja nyt tajuan, että oli paljon parempi tuntea pelkoa kuin olla tuntematta yhtään mitään. Alkukeväästä 2010 asiat vihdoinkin muuttuivat. Suostuin psykiatrin antamaan apuun ja hoitoon. Ensin hylkäsin kaiken, mitä hän sanoi, enkä pitänyt hänen määräämästään lääkkeestä.

Joka tapauksessa ongelman tuominen esiin sai aikaan muutoksen, vaikkakin se oli tuskallista ja kiusallista. Yllätyksekseni ystävät ja perhe tukivat minua kaiken aikaa, vaikka olin vihamielinen heitä kohtaan enkä vastannut heidän soittoihinsa ja kirjeisiinsä.

Ihmiset lähettelivät postikortteja, jotkut naiset järjestivät parannuspiirin, ja rakas mieheni ja tyttäreni pysyivät lähelläni, vaikka käytökseni tuli arvaamattomaksi ja mielettömäksi (säästän teidät kaskuilta ;-).
Minusta oli uskomaton kokemus huomata, kuinka suloisia ihmiset tosiaan ovat.

Kun tunsin olevani vieraantunut itsestäni ja häpesin saatuani diagnoosin psyykkisestä häiriöstä, perheeni ja ystäväni yhä ymmärsivät minua, vaikka itse en sitä tehnyt. Tämä on ollut syvästi parantava kokemus minulle. Ympärilläni olevien ihmisten ystävällisyys yksinkertaisesti kumosi perustavaa laatua olevan epäluottamukseni elämään.

Joten koin sisäisten haavojeni paranemisen tavalla, jota en milloinkaan odottanut. Tajuan nyt, että ihmiset todella pitivät minusta, joka olin pelkkää luuta ja nahkaa, minkä minun tapauksessani voi ottaa aivan kirjaimellisesti, sillä painoin vain 42 kiloa.

Tunnen nyt olevani tervetullut maan päälle ja nautiskelen jokaisesta päivästä. Nautin nyt siitä läheisyydestä, jota koen ystävieni ja perheeni kanssa, olen jälleen kiitollinen yhteydestä Joshuaan ja Äiti Maahan, ja pidän myös niistä päivittäisen elämän pienistä asioista, kuten kukkanupun avautumisesta, tyttäreni käpertymisestä viereeni aamuisin tai katsellessani kissani venyttelyä.

Haluan olla juuri täällä. Olen syvästi kiitollinen elämästä maan päällä.
Itseni pimeä puoli, niin kuin kenen tahansa pimeä puoli, liittyy elämisen pelkoon.
Aivan syntymästäni saakka minulla pohjimmiltaan oli epäluottamus elämään maan päällä, erityisesti toisiin ihmisiin.

Tiedän, etten ole yksin tuntiessani näin, sillä monet nykyisin elävät valotyöntekijät saapuivat tähän inkarnaatioon samoin tuntemuksin. Äskettäin kanavoin viestin Joshualta eräälle ystävälle, joka myös kamppailee syvien pelkojen kanssa, joille ei näytä olevan mitään syytä.

Lopetan lainaamalla Joshuan hänelle osoittamia sanoja, sillä tunnen, että ne sopivat siihen, mitä monet valotyöntekijät ovat juuri nyt läpikäymässä. (Viesti on osoitettu mieshenkilölle, siksi Joshua puhuu "sisäisestä pojasta" jne.)



Joshua pelon käsittelystä:


"Kokemasi pelko on syvin pelko, jonka ihminen voi kohdata: elämisen pelko.

Ihmiset luulevat, että he pelkäävät kuolemaa, mutta itse asiassa he pelkäävät elämää, sillä elämä on vahva, ennalta arvaamaton voima, joka johtaa sinut rakkauden ja ilon huipulle ja pelon ja yksinäisyyden alhoon. Elämässä on kyse tuntemisesta.

Et uskalla tuntea pelkoasi, sillä luulet sen tuhoavan sinut.

Se luulo on yksinkertaisesti pelkoa toisessa muodossa.

Ainoana ratkaisuna on kohdata pelko, antaa sen olla, hyväksyä se sellaisenaan. Se on osa elämää.



Pystyäksesi elämään pelkosi kanssa, sinun on tehtävä päätös.

Päätettävä elää erityisesti Maassa juuri nyt. Kukaan muu ei voi tehdä tätä päätöstä puolestasi. Sinun on tehtävä se ja sen on tultava sydämestäsi: tunteistasi mieluummin kuin ajatuksistasi.

Syvällä sisimmässäsi on pieni poika odottamassa, että hänet toivotetaan tervetulleeksi ja että hänestä huolehditaan.


Hänen maallinen äitinsä ei vastaanottanut poikaa tavalla, joka saisi tämän aidosti tuntemaan itsensä rakastetuksi omana itsenään. Poika ei tunne olevansa Maassa kotonaan. Hänellä on myös menneen elämän tuskaa sisällään.

Tämä pieni poika on tuntenut, että elämä on pettänyt ja hylännyt hänet. Hän ei ole varma, haluaisiko hän enää koskaan elää Maassa.

Nyt hän pyytää sinua ottamaan yhteyttä häneen sydämestäsi käsin. Pelkosi on hänen äänensä, joka kutsuu sinua.

Nykyisen elämän hyväksyminen maan päällä tarkoittaa tämän sisäisen pienen pojan hyväksymistä.

Haluaisitko jonkun muun huolehtivan hänen haavoistaan?

Haluaisitko ojentaa tämän kallisarvoisen lapsesi kenellekään muulle kuin itsellesi?

Hän odottaa sinua.


Ennen kaikkea poika tarvitsee sinulta hyväksyntäsi. Hän haluaa sinun ottavan vastuun hänestä ja kertovan hänelle, että olet häntä varten tapahtui mitä tahansa. Hänen pitää tietää, että olet paikalla, vaikka hän jatkaisi itkuaan ja pelkäämistään. Hänen pitää tietää, että olet paikalla ehdoitta. Vasta sitten hän voi rentoutua…


Ymmärräthän, ettet saa hänen pelkoaan kaikkoamaan millään ulkoisella menetelmällä. Se idea, että hänet pitää parantaa tai "korjata"– parantajien tai parannusmenetelmien avulla – saattaa saada hänet tuntemaan, että hänessä on jotakin vikaa. Hän saattaa tuntea itsensä hylätyksi sellaisesta.

Hän ei luota elämään. Ainoa keino hänen luottamuksensa palauttamiseen on se, että olet paikalla, vaikka hän edelleen olisi peloissaan. Sinun on hyväksyttävä hänet ehdoitta, ja vasta sitten tämä haavoitettu lapsi parantuu aidosti.


Jos todella hyväksyt sisäisen lapsesi, hän suo sinulle monia lahjoja, joista suurimpia ovat ilon löytäminen elämään uudelleen, myötä- ja vastamäistä nauttiminen, itsensä turvassa olevaksi ja olonsa kotoisaksi tunteminen maan päällä juuri nyt."


Lämpimin terveisin


Pamela ja Gerrit