Oletteko tulleet ajatelleeksi, miten paljon omalla asennoitumisella asioihin onkaan vaikutusta..?
Pidin vuosia itteäni ns. "syntymäpessimistinä", kunnes viimein oivalsin, että eihän sellaista käsitettä ole olemassakaan.
Tekosyy, olla ottamatta itse Vastuuta.
No, vuodet kuluivat ja yhä vaan huomasin hakkaavani päätäni seinään erinäisissä hankalaksi kokemissani tilanteissa ja sehän alkoi sitten totisesti ketuttaa, jopa niin paljon sitten viimein, etten voinut enää tuota syntymäpessimisti-ajatustani totena pitää ja kyseenalaistinkin koko asian.
Pysähdyin viimein kunnolla ja perinpohjaisesti tutkiskelemaan omaa suhtautumistani, asennettani, tapahtuneisiin ja äkkiä oivalsinkin, että itellänihän olikin todella valtava osuus siinä kohtaa. Että pystyin todellakin ja sittenkin vaikuttamaan omaan suhtautumiseeni eri asioissa, etten sittenkään ollut egoni keksimä syntymäpessimisti, ja se oli aikamoinen isku päin naamaa ja melkoinen Herätyksen hetki tähän maailmaan, Todellisuuteen.
Siitä hetkestä lähtien lakkasin ajattelemasta asiasta kuten aina ennen ja aloin ottamaan Vastuuta omasta itsestäni ja päätöksistäni. En enää samalla tavalla osoittanut syyttävää sormea toisiin päin, vaan käännyin tarkastelemaan omaa osuuttani asioihin ja sitä kautta ymmärsin, että olin turhaa syytellyt aina muita omista jutuistani vähän liiankin kanssa (tosin en ole ikinä pitänyt itseäni mitenkään virheettömänäkään, eipä sillä).
Jollain lailla olen siis ollut asennevammainen aika pitkälti, kunnes viimein (ja onneksi!) tajusin, että voin vaikuttaa omalla asenteellani ja sillä miten asioihin suhtaudun, yllättävänkin paljon ja niin me kaikki voimme.
Vaikkakaan ei se aina, edelleenkään, niin helppoa ole, jos sattuu vielä olemaan sellaisista "ympyröistä" lähtöisin, missä juuri tuo Pessimismi näytteli todella suurta osaa, ihan kaikkea, niin yhäkin olen huomannut, että sellainen ajattelutapa on aika sitkeästi iskostettuna tuonne pääkoppaan.
Koko ajanhan, ainakin alussa, sitä vastaan täytyy jollain lailla ikäänkuin taistella, koska se on ollut suurimmaksi osaksi sitä elämää, mitä on tottunut elämään ja siihen kaikenkattavan negatiivisuuden pyörteeseen ei enää mistään hinnasta haluaisi joutua takaisin.
Viime vuodet ovat olleet kyllä sellaista itsetutkiskelun aikaa että. Monenlaisia asioita on tullut käsiteltyä, välillä jopa ammattiauttajan tukemana, minkä olen kyllä kokenut ihan hyvänä asiana. Takana on paljon syvääluotaavia pohdintoja ja keskusteluja ystävienkin kanssa ja tämä tällainen itsetutkiskelu on todella avartanut näkökenttääni ja opettanut katsomaan asioita niin monin eri tavoin aikaisempaan nähden.
Vuosikaudet syyttelin perhettäni, vanhempiani, siitä, kuinka he olivat pilanneet elämäni, joutuessani elämään ja kasvamaan jatkuvan riitelyn ja väkivallan keskellä aina siihen asti, kunnes viimein olin kouluni käynyt ja pystyin muuttamaan pois kotoa.
Olin heille erittäin katkera ja vihainen ja annoin heidän, etenkin äitini, kuulla monen monta kertaa kunniansa siitä, kun lapsuuteni ja nuoruuteni olivat millaisia olivat.
Elämistä jatkuvan pelon ja ahdistuksen keskellä, josta ei tuntunut minkäänlaista ulospääsyä olevan.
Se oli arvatenkin todella turvatonta ja hirvittävää aikaa ja selväähän on, ettei tuollaisten kokemusten omaavina voi kovin Tasapainoiseksi kasvaa. Niitä ongelmia joutuukin sitten kohtaamaan omassa aikuisuudessaan tod.näk. huomattavasti enemmän kuin joku sellainen, joka on saanut syntyä "onnellisten siipien alla".
Ja mielestäni kun oli ihan oikeutettua se, että heitä kaikista epäonnistumisistanikin sitten syyttelin ja heitä vihasin, koska olin tuollaisen kodin ilmapiirissä joutunut kerran elämään.
Äidilleni erityisesti olin vihainen siitä, kun hän ei ollut tajunnut ottaa ja lähteä sen äijän (isäni) luota ja ottaa meitä mukaansa, pelastaa meitä!
Sitä en vaan voinut ymmärtää enkä hyväksyä, miten hän saattoi olla niin itsekäs, että päätti jäädä siihen suhteeseen, mikä oli aivan sairas ja läpimätä ja kuinka samalla altisti meidät, viattomat lapset, sille kaikelle pahalle.
Olin katkera siis siitä, ettei ajatellut meitä lapsia yhtään, vaan vain omaa itseänsä.
Tosin, tästäkin asiasta ollaan yhteen otettu monta kertaa, kun hän taas vetoaa aina siihen, että eihän hän voinut meitä isättömiksi tehdä muuttamalla pois, että sehän vasta ois kamalaa ollut! Itse olen ollut tuosta(kin) asiasta hänen kanssaan aivan eri mieltä monen monituista kertaa, sillä mun mielestäni tuo tuollainen selittely on vain tekosyy (olla ottamatta vastuuta, kohdata ongelmaa), ja siis ihan pinttynyt vanhanaikainen ajattelutapa, eikä mitään muuta.
Olen aina ollut sitä mieltä, että kyllähän se elämä on parempaa vaikka sitten ilman sitä isää, kuin elämä väkivaltaisen ja narsistisen isän kanssa.
Ei se sellainen elämä ole Mitään Elämää, vaan suoranaista Helvettiä. Siinä kärsii koko perhe ja etenkin juuri ne lapset, jotka ovat täysin puolustuskyvyttömiä ja vanhemmistaan täysin riippuvaisia.
Ei se sellainen elämä ole Mitään Elämää, vaan suoranaista Helvettiä. Siinä kärsii koko perhe ja etenkin juuri ne lapset, jotka ovat täysin puolustuskyvyttömiä ja vanhemmistaan täysin riippuvaisia.
Ainahan sitä toitotetaan juuri tuota "lasten parasta" ja Jos sitä olisi äitinikin kyennyt tuolloin ihan objektiivisessa valossa hetkenkin tarkastelemaan, niin hän olisi tod.näk. ja toivottavasti ymmärtänyt toimia toisin.
Vasta nyt jälkeenpäin, kaiken itsetutkailuni ja läpi elämäni kestävien syvällisten pohdintojeni kautta, olen viimein osannut tarkastella kaikkea äitinikin perspektiivistä ja näen asiat ihan eri valossa.
Hänhän oli itsekin siinä tilanteessa tavallaan uhrin asemassa, niin heikko sekä fyysisesti että henkisesti, ettei hänellä varmaankaan ollut muuta mahdollisuutta kuin vain jäädä. Vaikka kuinka olisi välillä halunnutkin häipyä.
Hänhän oli itsekin siinä tilanteessa tavallaan uhrin asemassa, niin heikko sekä fyysisesti että henkisesti, ettei hänellä varmaankaan ollut muuta mahdollisuutta kuin vain jäädä. Vaikka kuinka olisi välillä halunnutkin häipyä.
Ja vaikkei hänellä sattuisikaan olemaan väkivaltataipumusta, niin sitä tuntee siltikin olevansa täysin toisen totaalisessa hallinnassa ja jatkuvan kontrollin alla, elämä on kuin vangilla, paitsi paljon pahempaa.
Joten en yhtään enää ihmettele, miksi äitini päätti jäädä, koska koki sen varmaankin tavallaan ainoaksi vaihtoehdoksi jatkuvan pelottelemisen ja uhkailun keskellä eläessään itsetunnon runtelemana.
Joten en yhtään enää ihmettele, miksi äitini päätti jäädä, koska koki sen varmaankin tavallaan ainoaksi vaihtoehdoksi jatkuvan pelottelemisen ja uhkailun keskellä eläessään itsetunnon runtelemana.
Olen hänelle pystynyt viimein anteeksi antamaan tuon kaiken, enkä enää ajattele häntä vihalla, joskaan en nyt ihan kovin rakkaudellisestikaan, vielä. Mutta enää en tuhlaa energiaani hänen tai isäni vihaamiseen, olen sen päättänyt ja se oli kyllä ehkä elämäni vaikein päätös tehtäväksi. Pitkä prosessi.
Ei se vie ketään eteenpäin, itseäni viimeksi, että heitä vihaisin, vaan samoissa mudissa sitä on joutunut huomaamaan rämpivänsä.
Viha on siitä mahtava energiamuoto, että se
lamauttaa ihmisen salakavalasti ja
täysin ja kuluttaa loppuun,
vie viimeisetkin voimavarasi.
Yksi suuri oivallukseni oli sekin, kun tajusin, että itehän siitä eniten kärsin, olin vihani vanki, tuskin se juurikaan heitä sen ihmeemmin hetkauttaa.
Itse olin vihasta itselleni vankilan tehnyt, jossa viruin ihan luvattoman pitkän aikaa elämästäni tajuamatta edes pitkään aikaan sitä, että itselläni oli myös kaikki se voima vetää itseni siitä vankilasta pois!
Samoinkuin tuo anteeksiantaminen heille, jotka ovat sinua kohtaan väärin tehneet..
Vuosikaudet odottelin vain sitkeästi, milloin äitini taikka isäni viimein tajuaisivat tehneensä väärin, myöntäisivät sen meille lapsilleen ja tulisivat ja pyytäisivät sydämestään anteeksi kaikkea tekemäänsä pahaa.
Halusin todella uskoa siihen ihmeeseen, mutta edelleenkään, parikymmentä vuotta myöhemminkään, ei sitä ihmettä vaan ole tapahtunut ja tottakai olen siitäkin ollut hyvin pettynyt ja vihainen, sekä loukkaantunut. Ettei edes sitä anteeksipyyntöä tule.
Kunnes viimein, jonkin kirjan luettuani, oivalsin, että turha minun, tai kenenkään, on aikaansa tuhlata moisen odotteluun, jota tod.näköisesti ei tule koskaan edes tapahtumaan, vaan voi sitä anteeksi antaa toinen toiselle ilman sitä anteeksipyyntöäkin. Se nimittäin Helpottaa aivan älyttömästi, vapauttaa energiaa ihan mielettömästi ihan muuhun, positiivisempaan käyttöön.
Olen myös huomannut, kuinka paljon vapautuneempi ja onnellisempi, iloisempi ja sosiaalisempi, elämänmyönteisempi olen ollut annettuani anteeksi ihmisille, jotka ovat minua jossain vaiheessa elämääni jollain lailla loukanneet tai kaltoinkohdelleet.
ETHÄN JÄÄ ODOTTAMAAN ANTEEKSIPYYNTÖÄ IKUISIKSI AJOIKSI
- VOIT ANTAA ANTEEKSI ILMAN SITÄKIN !
Kaikki kun eivät ymmärrä pyytää anteeksi, eivät, vaikka mikä olisi. Tai sitten tulee ylpeys vastaan ja sitä ei vaan voi "nöyrtyä" ja pyytää anteeksi, siinähän samalla myöntäisi tehneensä väärin toista kohtaan, olleensa virheetön ja inhimillinen. Eihän se käy kuuloonkaan, joillekin meistä ;)
Mutta onneksi on myös meitäkin olemassa, jotka ymmärrämme anteeksipyytämisen- ja antamisen merkityksen ja pystymme myös ne omatkin virheemme itsestämme näkemään. Sen kun vain muistaisimme, että olemme toinen toistemme peilejä täällä ja kaikki, minkä havaitsemme toisissa, on vain heijastusta itsestämme.
Emme ole täydellisiä, kukaan meistä, vaan inhimillisiä ja yhtä Rakastettavia jokainen!
Ja oivaltaisimmepa kaikki vain sen, että VAIN ITSEÄMME, omaa suhtautumistamme voimme muuttaa, emme toisia tai heidän suhtautumisiaan.
Jos jokainen meistä muuttaisi vaikka
vain edes jonkin verran
asioihin suhtautumistaan ja ihmisenä olemistaan
positiivisempaan suuntaan,
vain edes jonkin verran
asioihin suhtautumistaan ja ihmisenä olemistaan
positiivisempaan suuntaan,
niin meillä kaikilla olisi täällä paljon
parempi ja mukavampi olla.
parempi ja mukavampi olla.
Hyvin paljon tuo kaikki kokemani on opettanut itselleni. Olen mm. tarkoituksella halunnut katkaista sukumme negatiivisen väkivallan kierteen ja päättänyt aikoinani, ettei oma lapseni tulisi samanlaisista asioista kärsimään, kuten itse olen joutunut. Ja uskoisin tässä asiassa aika hyvin onnistuneenikin :)
Haitallisen kierteen/toimintatavan katkaiseminen on mielestäni äärimmäisen tärkeää tällaisissa asioissa.
Se, mikä minut on varmaan parhaiten saanut ymmärtämään ja hyväksymään kaiken tuon lapsuudessani ja nuoruudessani kokeman, oli varmaan se, kun oivalsin, että Itsehän olen heidät vanhemmikseni valinnut ennen tänne inkarnoitumistani. Niin uskomattomalta kuin se aluksi saattoi kuulostaakin.
Ja itse (sieluni) olen kaikki ne ikävätkin kokemukset osakseni valinnut ja hyväksynyt, aivan kuten vanhempanikin ja kuka tahansa meistä.
Olenhan saattanut olla jossain entisessä elämässäni vaikkapa itse se ilkeä, väkivaltainen äiti tai isä omalle isälleni, ja nyt on tullut sitten se karman maksun aika. Osa tuosta kaikesta on siis tod.näk.ollut karmallisestakin sopimuksesta johtuvaa ja osa varmaan ihan vapaaehtoisesti valitsemaani, sielunsuunnitelmani kannalta ajatellen molempaiset todella tärkeitä valintoja.
Näitä Sielunsopimukseen/suunnitelmaan liittyviä ja ennalta sopimiamme yksityiskohtia kun emme valitettavasti pysty muistamaan "unohdusten verhon" läpikävelemisen jälkeen juuri ennen inkarnoitumishetkeämme, ja niin se varmaan on hyväkin.
Selvää on kohdallani ainakin se, etten tähän elämään, tähän hetkeen, inkarnaatiooni, ole tullut kovin helppoa elämää elääkseni, vaan todella hankalia vastoinkäymisiä ja ikäviä kokemuksia on riittänyt läpi elämäni. Luulisin (ja toivon) niistä suhteellisen hyvin selvinneeni kuitenkin kaiken kaikkiaan ja tiedän kehittyneeni ihmisenä valtavasti.
Toivottavasti olen päässyt "seuraavalle luokalle" useimmissa asioissa, ettei tarvisi enää samoista asioista tulla tänne jauhamaan seuraavalla kerralla ;)
Ja nyt vielä, kun tuon asennemuutoksenkin olen saanut omalla kohdallani tehtyä, niin ei varmaan tulevat vastoinkäymiset ainakaan niin kamalilta tunnu, kun osaa jo tarkastella asioita vähän toisenlaisestakin vinkkelistä ja ihan toisenlaisella asenteella pystyy nyt suhtautumaan kaikkeen tulevaan :)
