LUPA OMAAN ELÄMÄÄN – IRTIOTTO UHRAUTUMISESTA

Luettuani viime keväänä Marita Moringin kirjoittaman kirjan LUPA OMAAN ELÄMÄÄN,  koin deja-vu -tunteen:  kirjahan kertoi juuri minusta! Niin tuttua tekstiä sain lukea, että olin aivan äimistynyt.

Kirjahan kertoo omakohtaisen tarinan naisen kehityksestä toisten auttajaksi, täydelliseksi ja ihanteelliseksi UHRAUTUJAKSI.

Ajattelin nyt kertoa kirjan herättämistä ajatuksistani, siitä, kuinka se sai itseni vain varmistumaan siitä tosiasiasta,  kuinka itsekin olen läpi koko elämäni elänyt tuollaista Uhrautujan elämää, aivan pienestä saakka.

ITSENSÄ KIELTÄMISESTÄ

Hyvin tuttua  itsellenikin oli tuo omien ambitioiden/halujen, kutsumuksen sekä oman itseni KIELTÄMINEN.  Sitä on tullut tehtyä niin kauan kuin jaksan muistaa.. Kuulun niihin ihmisiin, jotka Aina ajattelevat vain muita, käytän paljon aikaani siihen, kun mietin, mitä muut ajattelevat minusta, tekemisistäni tai tekemättä jättämisistäni. Jotenkin epätoivoisen "pakonomaisesti" olen aina yrittäny olla toisille mieliksi, keinolla millä hyvänsä melkeinpä.

 

Ikäänkuin yrittänyt ostaa muiden Hyväksyntää itselleni, olemassaololleni tuolla sairaalloisella miellyttämisen pakkomielteelläni ja kuten kirjassakin mainittiin, en ole osannut olla ihmisten kanssa arvioimatta koko ajan sitä, mitenkä voisin olla heille jollain lailla hyödyksi. Eli tällä lailla toimiessani olen hahmottanut itseäni sen kautta, mitä hyvää muille teen.



Usein on motiivinani toiminut myös hylätyksitulemisen pelko. Tuollaisilla "hyväntekeväisyyksillä" olen ikäänkuin sitten paikkani/arvoni muitten silmissä lunastanut itselleni, omasta mielestäni ainakin.Kaikki tuo em. kuvastaa siis erittäin hyvin sitä UHRAUTUJAN IDENTITEETTIÄ, jonka olen jo hyvin pienestä lapsesta lähtien itselleni omaksunut, osittain tiedostamatta, osittain tiedostetusti.

AVUNPYYTÄMISEN MAHDOTTOMUUDESTA

 

Mitä vastavuoroiseen kanssakäymiseen ihmisten kanssa tulee, siinäkin olen huomannut itsessäni outoa käyttäytymistä ja suhtautumista, kuten kirjassakin kuvattiin, eli en ole oikein koskaan kyennyt/halunnut vastaanottaa apua muilta ihmisiltä syystä, että sellainen on aina tuntunut itselleni jotenkin mahdottomalta ja sopimattomalta.

Ja tosi ristiriitaiseltahan se onkin sitten tuntunut niinä hetkinä, kun olisi oikeasti tuntenut tarvitsevansa apua muilta, eikä ole tuollaisen omituisen "päähänpinttymän" vuoksi vaan voinut tai kehdannut sitä apua sitten mennä pyytämään edes sellaiselta, jota olisi  itsekin aiemmin auttanut.

Aina sitä on ajatellut vain, että ite on pärjättävä ja samalla on tuntenut suurta häpeäntunnetta/ahdistusta edes ajatuksesta, että pitäisi nyt jotakuta vaivata omilla ongelmillaan. Se ei ole käynyt päinsä sitten millään! Marttyyrimäistä touhua..

ITSEARVOSTUKSEN PUUTTEESTA

Kohteliaisuuksien tai lahjojen vastaanottamisessakin olen ollut aina tosi huono enkä ole osannu niitä terveellä tavalla vastaanottaa. Olen aina ollut em. tilanteissa pikemminkin tosi kiusaantunut ja ärtynyt, koska olen ajatellut vahvasti, etten ole niitä ansainnut, että olen aivan "paskan arvoinen" ja tullut mieleen, että mitä tuo nyt tuossa oikein mielistelee ja pelleilee. Sellainen ajatus on ollut vahvana mielessä, ettei toinen voisi muka puhtaasta sydämestään tunteakin noin minua kohtaan.

Hyvä esimerkki tuollaisesta itsepiinasta ja itsearvostuksen puutteesta on oma syntymäpäiväni, joka on aina ollut jotenkin todella ahdistava, kiusallinen päivä mulle. Olenkin monesti sanonut tuttavilleni syntymäpäivästäni, etten tykkää viettää niitä, päästäkseni koko asiasta mahdollisimman kivuttomasti.  Syntymäpäiväni nousee aina sellainen tuntemus, etten olisi ollut koko syntymäni arvoinen, ja siksi se onkin ollut mulle aina vuoden kamalin päivä. Surullista, mutta totta.

ERILLISYYDENTUNTEESTA

Jo  tosi pienenä muistan kyselleeni toisinaan äidiltäni, olenko oikeasti heidän lapsensa. Epäilin sitä kovasti, koska itse tunsin niin vahvasti, etten kuuluisi siihen perheeseen. Tuollainen ulkopuolisuudentunne (erillisyydentunne perhettä kohtaan) tuli jo hyvin varhaisessa iässä ja yhäkin huomaan toisinaan ajattelevani, että jospa olenkin adoptoitu.

Vaikka äitini on tuon kyllä vankasti kieltänytkin, niin  silti se ei poista sitä tuntemusta, mikä itselläni asiasta on.

Tuo tunne on vain voimistunut vuosi vuodelta ja tänä päivänä olemme yhä etäämpänä toisistamme.

Tuollaisen syvän ja voimakkaan yksinäisyydentunteen kokeminen liittyy kirjan mukaan siihen, että itsensä varhain uhranneelta puuttuu kosketus todelliseen itseen. Myös monissa muissa eri tilanteissa olen tuota samanlaista kosmista yksinäisyyttä tuntenut ja se on aika kamala tuntemus, kun tuntee olevansa niin erilainen ja yksin, vaikka ympärillä olisi paljonkin ihmisiä. Vain harvojen kanssa tuntee pääsevänsä oikeasti, henkisesti lähelle.


 

  RAUHANRAKENTAJAN ROOLISTA

Kirjassa mainitun "rauhanrakentajan roolin" olen myöskin omaksunut osaksi persoonaani.

Kuinkahan monta monituista kertaa tulin juosseeksi vanhempieni väliin keskellä yötä, kun riitelivät (ja meillä riideltiin jatkuvasti!). Henkeni kaupalla ja äitiäni suojellakseni laitoin itteni alttiiksi tilanteisiin, jotka eivät olisi todellakaan olleet suotavia pienen lapsen koettavaksi. 


Takana kun oli aina kamala pelko siitä, mitä äidille sattuisi, pelko siitä, jos se vaikka kuolee, isäni häntä hakatessa armottomasti milloin mitenkin! Koomisinta noissa tilanteissa oli useimmiten se, miten hieman itteäni nuorempi siskoni vain jatkoi aina uniaan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan!

ITSEKRIITTISYYDESTÄ,  ARMOTTOMUUDESTA JA  

PERFEKTIONISMIN TAVOITTELUSTA

Tyypillisinä piirteinä uhrille pidettiin kirjassa itsekriittisyyttä ja armottomuutta itseään kohtaan sekä perfektionismin tavoittelua, mitkä myös tunnistan täysin omikseni. Olen aina ollut armoton itsenipiiskaaja ja tunnistanut jopa jonkinasteista masokistisuutta itsessäni tässä asiassa. Muilta olen hyväksynyt kaikenlaista, samalla kun en iteltäni ole voinut niitä hyväksyä.

Täydellisyyttä olen vaatinut omalta kohdaltani monissa asioissa ja jos asiat eivät sitten olekaan menneet ajattelemallani tavalla, se on aina ollut iso pettymys ja epäonnistumisen paikka. Epäonnistumista en mitenkään sallisi itselleni, kaiken pitäisi heti kerralla onnistua täydellisesti ja kun ei onnistu, niin tuntuu, että maailma kaatuu siihen paikkaan ja iskee valtava ahdistus. Jaksan soimata itseäni noista epäonnistumisista loputtomasti.

Kasvojen menettämisen/epäonnistumisen pelko on siis aina ollut valtava, mikä on luonnollisesti estänyt kokeilemasta uutta, mielenkiintoistakin. Turvallisempaahan on vain jättäytyä taka-alalle ja olla huomaamaton kuin pistää ittensä likoon.

ARVON VIEMISESTÄ JA MITÄTÖIMISESTÄ 

-  PERHETAUSTAN MERKITYKSESTÄ

Tällaiset itseävahingoittavat ehdollistumis- ja reagointitavat, itsensä ohittaminen & uhrautuminen, ovat lapsuuden perheessä opittuja. Ne olivat lapsuuden ja nuoruuden aikaan parhaita mahdollisia keinoja selviytyä niissä tilanteissa ja olosuhteissa.

Ja kun muistelee, niin olen tajunnut, että äitinihän taisi olla ihan samanlainen uhrautuja itsekin ja tänä päivänäkin vielä kantaa marttyyrin viittaansa saadakseen myötätuntoa ja sääliä itselleen.

Masentuneisuuteen taipuvaisena uhrautujana minun on ollut suht helppoa yrittää luopua unelmistani, ambitioista, koska aiemmat epäonnistumisen kokemukseni sekä ainainen tuomitseminen perheen taholta ovat tuntuneet niin ylitsepääsemättömän sietämättömiltä, ja ilman läheisten kannustamista ei ole kerta kaikkiaan ollut edes voimia pyrkiä kohti päämääriään.

Jos kuulet pienestä asti, ettei sinusta ole mihinkään, että olet "tyhmä, laiska ja saamaton", oma äitisikin epäilee sinua ja yrityksiäsi sanomalla kerta toisen jälkeen "kannattaako sitä nyt..".. "et sinä  tuu siinä kuitenkaan pärjäämään".. "älä nyt hulluja höpötä, eihän se mikään kunnon ammatti ole" jne. niin onko ihmekään sitten, jos et mihinkään tunne pystyväsi, kun omat vanhempasikin jo ovat heti alkumetreillä kaiken tyrmäämässä ja laittamassa kapuloita rattaisiin, latistamassa koko fiiliksesi ja innostuksesi.


Ja vaikka olisivat hyvin tietoisia lahjoistasi. Tuntui usein, että pelkkä innostumiseni jo jostain asiasta olisi ollut liikaa heille!

Aivankuin mahdollinen onnistuminen tai menestyminen olisi ollut jollain tavalla heiltä pois..

Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että kateellisia taisivatkin olla ja pelätä, että jos tuo jälkikasvunsa nyt sattuisi vielä jotenkin paremmin pärjäämään tässä elämässä, niin eihän se kävis päinsäkään!

Miettiä voikin tässä kohtaa vain, että millaiset vanhemmat tuollaista sitten tekevät omalle lapselleen, jos vain haukkuvat ja arvostelevat negatiiviseen sävyyn läpi elämäsi ja yrittävät kaiken aikaa tarkoituksella sabotoida tulevaa elämääsi ja mieltäsi?? Tuoko sitten on sitä Rakkautta..

Tuollaisen kaiken koettuaan sitä siis väistämättäkin on jo alitajuntaansa iskostanut, ettei minusta kerta kaikkiaan vaan sitten varmaan ole mihinkään, en ole mihinkään tarpeeksi hyvä taikka kelvollinen, kun omat vanhemmatkin ovat vahvasti sitä mieltä!

Ja siksipä sitä on ollut läpi elämänsä sellainen Alisuorittaja, mennyt siitä mistä aita on matalin niinsanotusti.

Pelännyt sitä, että jos vaikka menestyisi jossain jutussa, että saisi siitä hyvästä sitten ikuiset vihat niskoilleen vanhempien taholta tai jotain.

Kirjassa todettiinkin osuvasti:

"Silloin kun masennukseen taipuvainen pelkää, että hän osaamisellaan herättää kateutta tai suuttumusta, hän alisuorittaa jatkuvasti suhteessa niihin, joiden suuttumusta tai kateutta hän pelkää ja joiden hyväksynnästä hän tuntee olevansa riippuvainen"

 

TURHAUTUMISESTA JA KATKEROITUMISESTA

Mitä sitten aikaansaa tällainen itsensä, omien tarpeitten ja ambitoiden vuosikausia kestävä laiminlyöminen ja itsensä kieltäminen ?

Suunnatonta TURHAUTUMISTA ja KATKEROITUMISTA, koska elämä on tuntunut jo pitkään niin tylsältä ja epätäydeltä. Merkityksettömältä.


Ja kun oman suuttumuksen näyttäminen on aina tuntunut pelottavalta ja luvattomalta, ollut tabu, niin sen jatkuvasta torjumisesta ja peittelemisestä on seurannut, mitäpä muutakaan kuin voimattomuutta ja kykenemättömyyttä toimintaan.


Kun on ollut lamautunut ja jumiutunut paikoilleen jo pitkään ja kun tuo sisälle patoutunut suuttumus  purkautuu  koko ajan vain  omaan  itseen,  niin eihän siitä voi olla muuta seurauksena kuin  masennus ja suunnaton ahdistus.

 

HEIKOSTA ITSETUNNOSTA JA TOISEUDESTA

Toiseus on toisena olemista, arvottomuuden kokemista toiseen verrattuna ja toiseksi asettumista ja myös sitä, että oma identiteetti on sidoksissa muiden ihmisten arvoihin. Itsensä piilossa, näkymättömänä, pitäminen samalla kun sallii muille kaikkea hyvää ja jopa kannustaa heitä puhkeamaan kukkaan, on yhdentyyppinen toiseuden ilmentymä.

Kirjassa todettiin myös, että toiseuteen tottunut vetää puoleensa alistavia kumppaneita ja itse asiassa hän pelkää "terveempiä" kumppaneita siksi, koska pelkää jossain vaiheessa paljastuvansa epätäydelliseksi.

Samaa pelkoa olen itsekin tuntenut monesti ja siksi kai noita kaiken maailman "luusereita" onkin ollut elämääni pyrkimässä ja niitä  jollain lailla tahtomattani kelpuuttanutkin, kun on ajatellut, ettei parempaakaan voisi edes pyytää omalle kohdalleen.
Ajatellut, että kai tähän on sitten vain tyytyminen, ei ole varaa valittaa eikä vaatia parempaa, kun ei itekään ole juuri mistään kotoisin.

Erään päiväkirjamerkintöjä tehneen uhrautujanaisen sanat kuulostavat todella tutuilta mullekin, voisivat olla omasta kynästäni tulleita:

"Elän kuin olisin olemassa vain muita varten. Tai oikeammin suoritan elämää muita varten. Aavistan ja tunnen, vaistoan muiden tarpeet  –  jo ennenkuin ne ovat saaneet edes sanallista ilmaisua.

Omiani en tunnista, ne minun täytyy kysyä muilta"...

Tuo kuvastaa erittäin hyvin tyypillisen Uhrautujan ajatuksia ja identiteettiä.

Jatkuvassa sopeutumisessa ja vale-itsessä elämisestä seuraa herkkyys havaita ja vaistota, mikä on hyväksyttävää ja millä saa palkkioita, hyväksyntää.

Ja tuostahan seuraa vääjäämättä se, että alkaa elää Valheessa.

Uhrautuja muuttaa totuutta aina sen mukaisesti, miten arvelee sen itselleen tärkeille ihmisille sopivan eikä missään tapauksessa halua tuottaa kenellekään pettymystä.

Käsitys siitä, että oman olemisen perusta on riippuvainen muiden hyväksynnästä, pakottaa olemaan vaiti ja tinkimään omasta hyvinvoinnista.

Tällä tapaa miellyttämisestä tulee tapa.

Ehdottoman rakkauden käsite on uhrautujille monesti tuntematon ilmiö ja heidän on lähes mahdotonta ymmärtää ja sisäistää se ajatus, ettei kenenkään hyväksyntää tarvi todellakaan ostaa esim. hyvillä teoilla tai mitätöidä itsensä saadakseen arvon.

KIPUILUSTA

Erilaiset somaattiset oireilut ovat uhrautujalle ominaisia ja niitä ilmenee silloin, kun elimistö on jatkuvassa hälytystilassa ja häiriintynyt. Itse oireilin kouluikäisenä usein vatsakivuilla ja päänsäryillä  ja olinkin niiden vuoksi monesti koulusta pois. Selkäkin on oireillut jo lapsesta lähtien ja aiemmin pidin sitä enemmänkin sukurasitteena, koska sitä on meidän suvussamme ilmennyt sukupolvien ajan. Ja masennusta ollut sitten aikuisiällä.

Fibromyalgia mainittiin yhtenä uhrautujan sairautena, joka on  seurausta liiallisesta mukautumisesta ja tunteiden tukahduttamisesta ja siitä, ettei ole uskaltanut olla oma itsensä ja luoda omaa elämäänsä