Kanavoinut ja kirjoittanut
Jennifer Hoffman
Uutiskirjeestä 27.9.2010
Vapaasti suomentanut Pirjo Laine
ARKKIENKELI URIEL:
Kodin etsiminen
Ylösnousemuspolku on matka kotiin, sisällä ja ulkopuolella - hengen ja egon matka, sydämen ja mielen matka, maan ja ihmisen matka. Se on kaikkea eikä se ole mitään, se on helppo ja vaikea, yksinkertainen ja monimutkainen, välttämätön ja kuitenkin myös vaihtoehto. Kuten kaikki elämänmatkallanne, se on vapaan tahdon harjoitusta.
Tekemänne valinnat vahvistavat sen, miten etsitte kotia - egosta vai sielusta. suhteistanne toisiin, joista voitte löytää vahvistusta, aineellisesta menestyksestänne ja tekemisestä löytämästänne ilosta. Luotte kotinne rakenteeksi, joksikin mitä voitte katsella ja koskettaa. Silloin kun olette tuossa rakenteessa, tunnette turvaa ja suojaa, mutta ilman sitä olette yksin, tueton ja yksinäinen.
Egon kodissa ei ole perustaa ja jokainen luomanne asia on väliaikainen. Ulkoisessa kodissanne ei ole muuta iloa kuin, minkä te voitte antaa sille, ja koska etsitte iloa, se voi olla surullinen paikka.
Sielu etsii tasapainoa ja yhteyttä luodakseen tukevan rauhan, ilon, rakkauden ja pelottomuuden perustan. Sen tarkoitus vuorovaikutuksessa ihmisyytenne kanssa on paljastaa yhteydettömyyden, tuskan ja pelon alueet.
Se auttaa teitä löytämään tienne kotiin paljastamalla sielunne haavat ja niiden parantumispolun. Sielun toive ei ole poistaa teitä ihmisyydestänne, sen sijaan se pyrkii auttamaan egoa ymmärtämään, että ihmisyytenne on yksi osa teitä.
Ilman sielua ette voi olla kokonainen.
Älkää pettykö, kun havaitsette, ettei ole taivasta minne paeta. Kyse on paikasta sisällänne, minkä tuotte elämäänne.
Koti jota etsitte, on sisällänne, ja kun yhdistätte tämän ihmisyyteenne, luotte sen taivaan, jonka sielunne tuntee, ja sen ilon, rauhan ja rakkauden, mitä ego haluaa. Yhdessä ego ja sielu voivat luoda haluamanne elämän ja sitten elätte taivaassa, joka on syntymäoikeutenne, ja kotinne etsintä on saatettu loppuun.
Nuolet joita ammumme omaan sydämeemme
Eräs lukija lähetti runon, joka hyvin vaikuttavasti kuvaa, mitä tapahtuu, silloin kun hyväksymme toisten eteemme asettaman häpeän ja syyllisyyden. Viimeriveissä kirjoitetaan: "Kieltäydyn ottamasta häpeän nuolia ja ampumasta niitä omaan sydämeeni …" Joka kerta kun tunnemme syyllisyyttä tai näemme itsemme häpeän silmin, puukotamme itseämme sydämeen tuhoten omat unelmamme ja tehden itsestämme voimattoman. Mutta onko meillä oikeasti vaihtoehtoa tässä? Miten hävettävää on oma häpeämme, miten paljon syyllisyyttä meidän on kannettava ja miten kauan meidän on kannettava sitä?
Rakastavatko ne ihmiset meitä, jotka ovat osa häpeäämme ja syyllisyyttämme? Meillä voi olla houkutus ajatella, etteivät he rakasta tai että heidän rakkautensa on ehdollista ja se perustuu siihen, että hyväksymme heidän mielipiteensä siitä, kuka olemme ja mitä meidän pitäisi tehdä.
Onko toista tapaa olla suhteessa heidän kanssaan, mihin ei sisälly häpeää ja syyllisyyttä?
On, jos teemme kaksi asiaa:
muutamme sitä, miten näemme itsemme, ja sitten asetamme uudet rajat suhteeseemme. Häpeän ja syyllisyyden hyväksyminen on valinta, millä puukotamme omaa sydäntämme. Mutta on muitakin tapoja elää.
Yksi voimakkaimmista sanoista sanavarastossamme on "ei", mutta miten vaikeaa sen käyttäminen onkaan meille. Pelkäämme sanoa sitä toisille, jottemme loukkaa heidän tunteitaan.
Pelkäämme sanoa "ei" niille, jotka rakastavat meitä ehdollisesti, koska pelkäämme ottaa hylkäämisriskin. "Ein" myötä käytämme voimaamme, paljastamme omat tarpeemme (usein ensimmäistä kertaa) ja muodostamme perustamme ja oikeutenne olla. Vaikka se on voimallista, on myös hyvin vaikeaa sanoa "ei" sille syyllisyydelle ja häpeälle, mikä edustaa totuutta, johon olemme kauan uskoneet. Sitten meidän on luotava uusi totuus elämällemme. Onko helpompaa uskoa vanhaa valhetta kuin luoda uusi totuus?
Ennen sitä meidän on kuitenkin opittava sanomaan "EI" syyllisyydelle ja häpeälle, sille osallemme joka uskoo niiden todenperäisyyteen ja niiden suhteiden arvoon, jotka perustuvat sille. Jos teemme tämän, jäämmekö yksin? Olemme ilman niitä, joista syyllisyytemme ja häpeämme on peräisin, muttemme ole yksin. Voimmeko löytää totuuden jostain uskomuksesta, jos ajattelemme olevamme ainoa, joka siihen uskoo? Onko se silti arvokas?
Miten monta kertaa olet käyttänyt syyllisyyttä ja häpeää puukottaaksesi omaan sydämeesi? Miten valmis olet sanomaan "ei" kaikelle, mikä ei resonoi totuuden kanssa jumaluudestasi ja voimastasi, jotta voit transformoitua ihmiseksi, joka tiedät voivasi olla ilman sitä syyllisyyttä ja häpeää, mikä saa sinut tuntemaan itsesi vähäisemmäksi?
Tee valinta totuutesi puolesta ja
lopeta syyllisyys ja häpeä iäksi.
Metsä vai puut?
Viime lauantaina naapurini karsi puita pihassaan. Koska suurin puu on lähellä taloani, meteli oli melkoista ja se kesti melkein koko päivän. Vaikka jatkuva moottorisahan ääni oli ärsyttävä, katsoessani ikkunasta ulos sunnuntaina käsitin, että hänen työnsä oli siunaus minulle - keittiöni on paljon valoisampi ja näen kadulle saakka. Näinkö metsän ja sivuutin puut olemalla ärtynyt hänen aikaansaamastaan metelistä?
Voin nyt nauraa niille monille kerroille elämässäni, jolloin olen sivuuttanut puut, koska olin keskittyneempi metsään. Yksinkertaisemmin ilmaistuna, tarkastelin suurinta mahdollista kuvaa ja kuvittelin kaikkien pienempien yksityiskohtien lopputulosten ja rajoittavien mahdollisuuksien paljastuvan joksikin muuksi.
Silloin kun yritämme kietoa käsivartemme suuren kuvan ympärille ja kontrolloida sen kaikkia puolia, luomme jäykän lopputuloksen, mitä universumi kunnioittaa, vaikka meille olisi monia muitakin mahdollisuuksia.
Teemme tämän pelosta, välttääksemme niitä lopputuloksia, joita emme halua tapahtuvan, koska ajattelemme, että osa ilmentämistä on prosessin kontrolloiminen sekä pysyminen keskittyneenä lopputulokseen, ja koska meistä tulee kärsimättömiä. Silloin meillä ei ole metsää vaan puuviljelmä. Metsässä puut kasvavat sattumanvaraisesti ja jokainen puu kasvaa siinä valossa ja tilassa, mikä on paras sille. Jos niitä ei ole, puita ei kasva tuossa tilassa. Puuviljelmällä puut on huolellisesti asetettu riveihin, vaikkei niissä olisikaan parhaat olosuhteet puille. Ja metsässä on tyhjiä tiloja, missä ei kasva mitään, koska olosuhteet eivät ole oikeat.
Miten usein yritämme kylvää unelmamme sinne, minne haluamme ne, vain havaitaksemme, että niiden hoivaaminen vaatii niin paljon aikaa, ettemme voi tehdä mitään muuta?
Voimmeko luottaa, että prosessi huolehtii itsestään, kun sallimme unelmiemme kasvaa siellä, missä ne voivat kasvaa, ja kaikki se putoaa pois, minkä on tarkoituskin? Onko meidän mahdollista jättää tyhjät tilat rauhaan ja olla yrittämättä täyttää joka kohtaa, jotta voimme sallia ihmeiden tapahtua?
Silloin kun sallimme elämämme vain paljastua esiin,
jätämme tilaa asioille, joita emme osaa odottaa
tai kuvitella, ja luomme lopputuloksen, mikä toteuttaa unelmat, joita emme kuvitelleet edes mahdollisiksi.
Tunteellinen lapsi
Viime viikolla kirjoitin lapsista, jotka liikkuvat hitaasti, ja monet teistä vastasivat tarinoilla omista kokemuksistanne hitaiden ja harkitsevien lasten kanssa.
He voivat olla turhauttavia, mutta meidän on annettava heille tilaa olla itsensä ja hidastettava omaa vauhtiamme sopimaan yhteen heidän kanssaan. Tänä päivänä syntyvissä lapsissa on toinenkin piirre: he ovat hyvin tunteellisia. En puhu ainoastaan vihaisista indigoistanne tai empaattisista kristalleistanne, vaan keskityn
lapsiin, joilla on suuri tunneilmaisun taso, mitä he eivät pysty hallitsemaan.
Hyvin monet vuoden 2000 jälkeen syntyneet lapset ovat tulleet maan päälle kera vahvojen yhteyksien henkisiin juuriinsa. He ovat hyvin intuitiivisia, empaattisia ja herkkiä tunne-energioille. He voivat olla hiljaisia eivätkä puhu paljon, itse asiassa jotkut näistä lapsista eivät puhu ollenkaan pienenä. Mutta he kommunikoivat toisten kanssa tunteidensa kautta ja he pystyvät imemään tunne-energiaa, erityisesti sitä, mitä toiset eivät ilmaise.
He ovat maailman tunnepeili ja voimme opettaa heitä käyttämään tätä lahjaa, jotta siitä tulee ilon valo, tuskan peilin sijasta.
Kuuntelin erään pikkupojan puhuvan keskeytyksettä äidilleen postissa viime viikolla. Viiden eloisan keskusteluminuutin aikana opin, että hän oli hyvin pidetty ja suosittu koulussa, hän nautti videopeleistä ja harrasti urheilua. Mutta kun eräs kärsimätön ja vihainen mies alkoi riidellä virkailijan kanssa, pikkupoika hiljeni, meni nurkkaan ja näytti surulliselta. Hän nappasi itseensä miehen energian ja se ylitti hänen ilonsa.
Nämä lapset ovat enemmän kuin empaattisia, he ovat tunnepeilejä. Koska he ovat hyvin vilpittömiä,
he ilmaisevat tukahdutettuja tunteita, joita he tuntevat ympärillään, ja osoittavat toisille, mitä nämä eivät katso itsessään. Yksi lapsistani oli oma tunnepeilini ja saatoin aina nähdä hänen ilmaisemastaan tunne-energiasta, mihin minun oli tartuttava. Kun opetamme tunteellisia lapsia löytämään oman keskuksensa ja pysymään tasapainossa, he voivat tietää, mitkä tunteet ovat heidän ja mitkä kuuluvat muille.
Meidän on opetettava heille myös, että jokainen on vastuussa omasta tunne-energiastaan eikä heidän tarvitse olla maailman tunnepeili. Tämä sallii heidän ilonsa pysyä ja antaa toisten oppia siitä sen sijaan, että ovat marttyyreja oman työnsä vuoksi.
-----------
